Korvatulehduksella oli täydellinen ajoitus. Se alkoi
ratsastustunnin jälkeisenä päivänä ja loppui sopivasti juuri ennen
ratsastustuntia. Korva on kyllä edelleen lukossa ja tuntuu nestetäyteiseltä,
mutta eilen en enää tarvinnut kipulääkkeitä, joten tänään uskalsin lähteä
liikkumaan.
Olen ratsastanut 30 vuotta. Enimmäkseen tunnin viikossa,
joinakin vuosi kaksi tuntia viikossa. Mahtuu mukaan muutama välivuosikin. Mutta
aina, aina olen palannut hevosten pariin. Ja edelleen, niin kuin jo 30 vuoden
ajan, on ratsastustunti viikkoni kohokohta.
Ratsastus on täydellistä elämistä hetkessä. Jokainen aisti
on viritetty kuuntelemaan hevosen viestejä. Sanattomaan vuorovaikutukseen
eläimen kanssa. Tanssiin, jossa jokaisella pienelläkin painonsiirrolla ja käden
liikkeellä on selkeä viesti ja vastareaktio. Parhaimmillaan keho sulautuu
osaksi hevosen ruumista. Saan lainaan neljä pitkää jalkaa ja 400 kiloa lihasta.
Lennän, liidän ja pysähdyn, melkein vain ajatuksen voimalla.
Haastetta lajissa riittää aivan loputtomasti. Ulkopuolisesta
voi näyttää, että istun vain selässä ja kierrostolkulla hölköttelen ympäri
kenttää. Aivoissani on kuitenkin käynnissä shakkiottelu, selkäytimessäni
tuhansien viestin vuolas virta. Mukaudun liikkeeseen, rentoutan lantion,
siirrän painoa, haen tasapainoa, etsin lapaluusta tuen olkavarrelleni, haen
kyynärpäähän pehmeää kulmaa, tunnustelen sormissani hevosen suuta. Pidän reidet
rentona, polvet irti satulasta, pohkeet lähellä hevosen kylkiä, valmiina
hipaisuun tai napakampaan puristukseen. Jokainen hevonen vaatii virittäytymään
hieman eri taajuudelle, tarjoaa oman rytminsä liikkeeseen ja reaktioihin.
Ratsastus, se nyt vaan on minulle liikuntana parasta. Ei
siksi, että se olisi monipuolisinta tai kehittävintä, vaan siksi, että se on
eniten onnea tuottavaa ja rentouttavinta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti