Dr Phil kirjan toinen avain käsittelee tunnesyömistä ja
tunteiden tervehdyttämistä. Minä olen ainakin osittain tunnesyöjä. Piristän
itseäni ruualla kun väsyttää. Hoidan vihaa, ahdistusta ja epävarmuutta ruualla.
Ilo ja juhla ovat myös ruokalistallani. You’ll feel it, I’ll eat it! En (ainakaan vielä) tunnista syömiseni taustalta mitään isoa
psykologista ongelmaa. Mutta tunnistan kyllä tavan lääkitä tunteita ruualla.
Tämä kirjan luku on monivaiheinen ja monimutkainen. Referoin siitä tähän vain
itseäni puhutelleen kohdat.
Dr Phil esittää, että tapahtumat ovat vain tapahtumia ja
niiden herättämät tunteet meissä ovat tulkintojamme tapahtumista. Eli ongelma
ei ole tapahtuma itsessään, ongelma on tulkintani siitä. En ole kyllä ihan
samaa mieltä. Esimerkiksi lähiomaisen kuolema on kyllä ihan universaalisti
surullinen tapahtuma, minun ei sitä sellaiseksi, tai miksikään muuksi, tarvitse
tulkita. Toki jotkin pienemmät tapahtumat ovat vain tapahtumia. Esimerkiksi muksujen keskinäinen riitä on vain melua, ei minun siihen tarvitse mennä tunteella mukaan. Sikäli
allekirjoitan Dr Philin väitteen, että ongelma ei ole tapahtuma, ongelma on
tulkintani tapahtumasta.
Tämän alustuksen jälkeen seuraa kirjassa erilaisia
harjoitteita, joiden avulla tunteet tervehdytetään ja tunnesyöminen jätetään
menneisyyteen.
Askeleessa yksi otetaan reaktiot hallintaan. Pyritään objektiivisesti
arvioimaan tapahtumia ja opetellaan kiinnittämään jatkuvaa, aktiivista ja
tietoista huomiota niihin reaktioihin, joita jokin tapahtuma käynnistää. Voin
itse valita tapahtumien merkityksen.
Askeleessa kaksi haetaan ongelmiin aktiivista
ratkaisua. Ongelmatilanteessa ei pitäisi
työntää ongelmaa syrjään, vaan hakea sille aktiivisesti ratkaisuja. Luvun paras anti on toteamus ”Sitä paitsi
yksikään näistä tilanteista ei parane sillä, että reagoit ahtamalla itseesi
hillittömät määrät ruokaa. RUOKA EI OLE MIKÄÄN PATENTTILÄÄKE.” Tämä on niin
totta ja tämän voisinkin kysyä itseltä seuraavan kerran, kun tekee mieli syödä
tunteisiin, paraneeko tilanteeni siitä mitenkään, jos nyt syön tähän tunnetilaan. Ellei tunnetila satu olemaan nälkä, niin tuskinpa paranee.
Kolmas askel on hidastaa ajattelua tunneryöpyn hetkellä.
Näin pääsen niiden ajatuspolkujen ja sen sisäisen puheen äärelle, saan niistä
automaatioiksi muuttuneista ajatuksista niskalenkin, jotka väittävät ja
oikeuttavat minulle tunteisiin syömisen.
Luku ohjaa ensin kuuntelemaan ajatuksia hyvin tarkkaan ja tietoisesti ja
sitten kirjoittamaan ajatukset muistiin.
Neljännen askeleen saattoi arvatakin, siinä analysoidaan automaattiset,
ylös kirjoitetut ajatukset ja hahmotetaan ne uudelleen. Tutut neljä ”totuus”
kysymystä palvelevat tässäkin. Onko ajatukseni totta? Palvelevatko ne etujani?
Edistävätkö ja suojaavatko ne terveyttäni? Auttavatko ajatukseni painonhallintapyrkimyksessäni?
Tehtävän tarkoitus on tajuta, että juuri minä saan itseni tunnekuohuun, kukaan
muu ei herätä minussa tunteita, joita en halua tuntea. Lisäksi harjoitus usein
toistettuna korjaa sisäistä puhettani muotoon, jolla tunnesyöminen vähenee.
Harvoinpa tunnesyömistä puoltavat argumentit kestänevät edellä esitetyt neljä
kysymystä.
Askeleessa viisi tunteita työstetään riittävästi. Jos löytää
jonkin kipukohdan sisimmästään, jonka vuoksi on aiemmin tunnesyönyt, niin nyt
on aika reagoida asiaan. On käsiteltävä tunnetta siinä määrin perusteellisesti,
että sen voi jättää taakseen. Kirja antaa tähän runsaasti ohjeita. En kokenut
lukua oikein omakseni. En ainakaan vielä ole tunnistanut syömiseni taustalta mitään
isoa psykologista ongelmaa.
Lopuksi kirjassa annetaan vinkkejä mitä voi tehdä syömisen
sijaan tunnelatautuneessa tilanteessa rentoutuakseen. Voi esimerkiksi hengittää
rauhallisesti syvään minuutin tai pari, kuunnella musiikkia tai liikkua.
Itselleni "avaimen" suurin anti tullee olemaan ajatusten hidastaminen
ennen syömisen aloittamista. Jos ehdin ajatella asiaa, en varmaankaan syö
ollenkaan tai ainakaan niin paljon tunteisiin. Sehän on ihan vain typerää.
Lisäksi uskon, että muista rentoutumiskeinoista on varmasti apua. Akuutissa
tilanteessa, kun kriisi on niin sanotusti päällä, voin hyvin ottaa minuutin tai
pari aikalisää, jonka olen ennen käyttänyt sokerin lappamiseen suuhuni,
siihen, että hengitän syvää palleahengitystä muutaman minuutin ajan ja
rauhoitun. Tai jos minulla on enemmän aikaa ja suurempi stressi, niin voin
laittaa musiikkia soimaan. Musiikkia itse asiassa jo keskiviikkoiltana
kokeilinkin, klassinen pianomusiikki toimi stressinlievitystarkoitukseen oikein
hyvin!
Jep, tunnesyöminen on niin tuttua. Toinen juttu on taas (huono) tapa ja tottumus. Esim. tänään Lidlissä pysäytin itseni ensin keksihyllyllä ja hetken päästä jätskialtaalla. Ihan automaattiohjauksella olin haalimassa herkkuja, vaikka ei edes tehnyt hirveästi mitään mieli. Kaupasta ei muka voi lähteä ilman jotain "hyvää". *huoh*
VastaaPoistaJoo, nuo automaattitavat on pahoja. Minä olen tänään huomannut, että näköjään minulla on tapana laittaa jotain suuhuni aina kun käyn keittiössä. Tänään en siis laittanut, kun vaadin itseltäni selitystä aina kun meinasin syödä ruoka-akan ulkopuolella. Melkoinen tapa rikottavaksi. Päivä yksi takana,monta edessä...
VastaaPoista