Tuplien vauvavuosi ja väitöskirja yötyönä siihen perään oli kombo, joista toipuminen vei vuoden. Vasta vuoden keskeytymättömien yöunien jälkeen alkoi mieli hapuilla uusien haasteiden ja unelmien perään. Siihen asti toteutin vain unelmaani siitä, että saisin nukkua a) koko yön ja b) riittävästi.
Marraskuussa 2016 treeniä PT:n kanssa oli kuusi kuukautta takana. Intoa piisasi. Sain mielestäni mainion idean. Olimme menossa Kanarian lomalle ja päätin tietoisesti jätää lepopäivät välistä ja vetää itseni lievästi ylikunnon puolelle. Olisihan siinä sitten viikko aikaa lepäillä, toipua ja maata Atlantin rannalla.
Suunnitelmani onnistui siltä osin, että sain kyllä ylikunnon aikaan. Ei tehnyt Kanarian lomalla mieli liikkua. Ongelma oli, ettei tehnyt mieli liikkua entiseen tahtiin vielä loman jälkeenkään. Enkä ole koskaan ollut lomalla niin väsynyt. Kaksi kuukautta meni liikuntakipinän puhaltelemisessa uuteen roihuun. Taisin olla melkolailla äärirajoilla treenien suhteen jo ennen kuningas ideaani lepopäivien skippaamisesta.
Näistä kahdesta kokemuksesta on kasvanut nykyinen filosofiani lepoon. Lepopäivistä en tingi, niitä on oltava vähintään yksi viikossa. Ja väsyneenä en treenaa. Jos yö on mennyt lapsiperhehärdellissä kapellimestarina valvoen on aamulla arvokkaampaa nukkua tunti enemmän kuin nousta viideltä lenkille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti