Pitkällä lenkillä sielu lepää

Tein tänään veroilmoituksen ja olin luvannut itselleni palkinnoksi siitä juoksulenkin. Saisin juosta niin pitkään kuin huvittaisi. Siinä vaiheessa kun sain veroilmoituksen tehtyä taivaalta satoi räntää vaakatasossa. Mietin, että olisipa sekin palkinto, mennä nyt tuonne koiran ilmaan juoksemaan. Hetken harkitsen koko lenkistä luopumista, se ei varsinaisesti kuulunut treeniohjelmaani. Pohdin myös mahdollisuutta mennä kuntosalille juoksemaan matolle.

Muistin kuitenkin, että sää usein näyttää ikkunasta kehnommalta kuin miltä lopulta oikein pukeutuneena tuntuu. Ja siitäkin muistutin itseäni, että lenkin jälkeen on aina niin hyvä olo. Puin siis säänmukaisesti päälle ja lähdin juoksemaan.

Onneksi lähdin. Tämä olin pisin lenkki mitä olen useaan kuukauteen juossut ja oli ihana sellainen. Pitkillä lenkeillä sielu lepää. Se ei hötkyile lenkin alkua tai loppua. Reittejä ei tarvitse miettiä kovin tarkkaan. Ei ole pakkoa vilkuilla kelloa tai sykettä. Sen kun hölköttelee eteenpäin. Nyt vielä räntäsade sumensi silmälasit ja huppu päässä peitti kaupungin äänet. Vaivun syvälle omaan maailmaani ja rentouduin.

Päässäni alkoi heti lenkin jälkeen surrata suunnitelmat siitä, miten tätä nannaa olisi mahdollista saada lisää. Voisinko joka toinen viikonloppu juosta yhden pitkän lenkin. Jos aluksi pidentäisi joka kerta lenkkiä kilometrillä ja sitten kun olisi tottunut juoksemaan kaksi tuntia putkeen, koittaisi lenkki lenkiltä kiristää tahtia. Katsotaan mihin rahkeet riittävät, mutta varmaa on, että into pitkiin lenkkeihin palaa taas kirkkaalla liekillä.