Ilonkautta ennätyksiin

Reilu vuosi sitten kun aloitin saliharjoittelun, valkku teetätti minulla kuusi viikkoa kyykkyjä pelkkä harjanvarsi niskan takana, ennekuin tekniikka oli kohdillaan. Sittemmin 20 kilon tanko oli vastukseksi sopiva ja enimmillään painoa taisi olla 30 kiloa kyykkytangossa. Penkkipunnerruksen jouduin aloittamaan 10 kilon tangolla. Ei noussut 20 kilon tanko millään. Keväällä, kun penkkipunnerrus jäi pois treeniohjelmasta, tangossa oli enimmillään painoa 25 kiloa.

Eilen kyykky ja penkkipunnerrus tekivät paluun treeniohjelmaan. Yllätys oli minulle (ja taisi se sitä olla valkullekin) melkoinen kun painoja sai lisäillä ja lisäillä. Lopulta tein kyykkysarjan 50 kilon painolla 10 ja 15 toistoa. Penkissä kymmenen toistoa irtosi 32.5 kilolla. Ilokseni huomasin myös, että nyt oli ihan helppo saada lapaluut rutistukseen ja kontrolliin penkkipunnerruksessa. Sekin oli silloin vuosi sitten tosi vaikeaa.

Iloitsen treenatessa aina paljon pienistäkin edistymisaskelista: Kilon lisäyksestä johonkin liikkeeseen, puhtaasta liikeradasta viimeisellä toistolla, loppuun punnerretusta treenistä, laskevista sykkeistä ja hiemankin lisääntyneestä vauhdista lenkkipolulla. Olen jopa välillä miettinyt, että estääkö se minua kehittymästä, kun olen aina niin tyytyväinen pienistäkin voitoista urheillessa. Jos olisin tyytymättömämpi olisiko nälkä kehittyä suurempi?

Olen eilisten henkilökohtaisten ennätysteni vuoksi ihan polleana täällä. Ei ihan jokainen 36 vuotias perheenäiti kyykkää 50 kilolla. Eilinen oli paitsi suuri voitto ja edistysaskel, niin valoi uskoa tekemiseen paljon. Ilonkautta, vähän kerrassaan. Kyllä se kehitys sieltä tulee, vaikken sitä otsarypyssä jahtaakaan.