Hullu hevosnainen

Joskus menee hieman yli. Sillä tavalla kevyesti, että oikein loikkaa sen nerouden ja hulluuden välisen juovan yli. Sillä tavalla, että lopulta, kun on selvinnyt takaisin normaalien kirjoihin, kotiin ja sänkyynsä rättiväsyneenä, miettii, että tässä ei kyllä ehkä ollut mitään järkeä. Eilen saattoi käydä niin.

Ratsastusreissuni ovat normaalistikin logistisesti hieman haastavia. Haen auton miehen töistä, ajan kotiin syömään, haen muksut koulusta ja vien heidät miehen töihin tai kotiin. Lähden tallille ja matkalla noukin kyytiin siskoni. Mutkikas kuvio mutta ihan kivasti menee, kun siinä saa kuitenkin autolla ajella ympäriinsä.

Eilen auto oli rikki ja toinen muksu sairaana. Mies oli vienyt sairaan muksun Leppävaaraan mummon hoitoon päiväksi. Jolloin minun kuvioni muuttui seuraavaksi: Töistä kotiin, kotona pikalounas ja ratsastuskamat päälle. Yksi muksu koulusta ja taksilla Leppävaaraan. Molemmat ipanat mummon hoitoon. Bussilla Itäkeskukseen Leppävaarasta. Bussin vaihto, ajo tallin pysäkin ohi ja kävelyä pimeää ja jäistä metsätietäpitkin extramatka tallille, jonne saavuin 10 min ennen ratsastustunnin alkua. Onneksi siskoni oli ollut ajoissa paikalla ja oli jo laitellut minunkin ratsua valmiiksi.

Ratsastusta tunti. Opettaja huomatti, että nukumme molemmat minä ja hevoseni. Hevonen takaisin talliin. Kävelyä pimeää ja jäistä hiekkatietä bussipysäkille. Bussin odottelua puolituntia. Varpaat jäässä. Bussilla Itäkeskukseen. Nenän edestä lähtenyt suorabussi, joten metrolla keskustaan. Odottelua ratikkapysäkillä keskellä Helsinkiä hikisenä ja hevonpeeltä haisten. Ratikalla kotiin. Eikä logistiikkaan kulunutkaan kuin yli neljä tuntia aikaa. Olikohan se kohtuullinen tai järkevä panos tunnin ratsastuksesta. Ehkä oli, ehkä ei. En ole ihan varma tekisinkö uudestaan...