Reilu vuosi sitten kun aloitin saliharjoittelun, valkku teetätti
minulla kuusi viikkoa kyykkyjä pelkkä harjanvarsi niskan takana, ennekuin
tekniikka oli kohdillaan. Sittemmin 20 kilon tanko oli vastukseksi sopiva ja
enimmillään painoa taisi olla 30 kiloa kyykkytangossa. Penkkipunnerruksen jouduin
aloittamaan 10 kilon tangolla. Ei noussut 20 kilon tanko millään. Keväällä, kun
penkkipunnerrus jäi pois treeniohjelmasta, tangossa oli enimmillään painoa 25
kiloa.
Eilen kyykky ja penkkipunnerrus tekivät paluun
treeniohjelmaan. Yllätys oli minulle (ja taisi se sitä olla valkullekin) melkoinen
kun painoja sai lisäillä ja lisäillä. Lopulta tein kyykkysarjan 50 kilon painolla
10 ja 15 toistoa. Penkissä kymmenen toistoa irtosi 32.5 kilolla. Ilokseni
huomasin myös, että nyt oli ihan helppo saada lapaluut rutistukseen ja
kontrolliin penkkipunnerruksessa. Sekin oli silloin vuosi sitten tosi vaikeaa.
Iloitsen treenatessa aina paljon pienistäkin edistymisaskelista:
Kilon lisäyksestä johonkin liikkeeseen, puhtaasta liikeradasta viimeisellä
toistolla, loppuun punnerretusta treenistä, laskevista sykkeistä ja hiemankin
lisääntyneestä vauhdista lenkkipolulla. Olen jopa välillä miettinyt, että
estääkö se minua kehittymästä, kun olen aina niin tyytyväinen pienistäkin
voitoista urheillessa. Jos olisin tyytymättömämpi olisiko nälkä kehittyä
suurempi?
Olen eilisten henkilökohtaisten ennätysteni vuoksi ihan
polleana täällä. Ei ihan jokainen 36 vuotias perheenäiti kyykkää 50 kilolla. Eilinen
oli paitsi suuri voitto ja edistysaskel, niin valoi uskoa tekemiseen paljon.
Ilonkautta, vähän kerrassaan. Kyllä se kehitys sieltä tulee, vaikken sitä
otsarypyssä jahtaakaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti